Rakovalkea

Rakotuli tehdään kelosta, mikä on pystyyn kuivannut mänty. Sellainen kelo, missä on mahdollisimman vähän tummaa pintapuuta (sinipintaa), on paras.

Hyvän rakotulipuun tuntee siitä, että se helähtelee kirveskannalla siihen lyödessä. Se on niin sanottu “kilohonka”. Rämepuu ei kelpaa, eikä kovanmaan puistakaan tiheälustoinen tervaspuu, tervasrosopuu ei ensinkään.

Tervaspuusta tehty rakotuli tukehtuu eli sammuu hapen puutteeseen. Tavallisena nuotiopuuna ja sytytyspuuna tervas sen sijaan on parasta puuainesta.

Suosto (pystyyn kuollut parkkipäällinen puu) ei myöskään pala. Kuusihongastakin rakotulen hätätilassa saa, vaikkakin se paukkuu ja räiskähtelee palaessaan. Valkea, leveälustoinen puuaines on merkki hyväpaloisesta hongasta, oli kysymyksessä kuusi tai mänty. Suuret oksat ovat haitaksi.

Vastakkain tulevat pinnat veistetään kirveellä tasaisiksi, pintapuu ainakin pois. Oheisista piirroksista selviävät rakotulen osat.

1. Alaranka, 2. Päällyranka, 3. Korokepuut, 4. Tulkuset eli pihkapalat, 5. Kiinnityskeppi (perkka), 6. Ilmarako, 7. Kynsipuu (tulen leviämisen este).

 

Kuva 1. esittää helposti siirrettävää rakotulta, kuva 2. kiinteämpää. Kuvan yksi esittämä on edullisin silloin, kun nukkumapaikka on louteen (suojakatoksen) alla.

 

 

 

 

Talvella, hangen aikana aluspuut (kuva 2. nro. 3) tehdään pitemmiksi, kuin sulan maan aikana ja niiden päiden alle asetetaan toiset vieläkin pitemmät puut poikittain, tulen hankeen vajoamisen estämiseksi.

 

 

Tavallisesti rakotulen luona nukutaan jalat tulta vasten. Sanotaan, että rakotulta pitäisi olla kirvesvarren mitta nukkujaa kohti. Pitkin tultakin nukutaan. Jos nukkujia on vain kaksi, eikä mukana ole louetta, toinen nukkuu “pitkin tulta” toisella, toinen toisella puolella. Samoin, jos kummallakin nukkujalla on oma pikku louteensa. Peitettä ei rakotulilla nukuttaessa tarvita, eikä saisikaan käyttää, ei ainakaan makuupussia, joka voi käydä hengenvaaralliseksi. Kun rakotuli on asianmukainen, on tuli hyvä, pehmeä ja lämmin peite.

Rakotuli sytytetään tervaksista lohkotuilla kiehisillä tuulen päältä alkaen. Kun tuli tarttuu pölkkyjen vuolupintaan, pudotetaan tulkuspalikat, elleivät ne ole sytytyksen aikana palaneet. Silloin, kun pölkkyjen välinen rako on tasainen ja kauttaaltaan palamassa, voi asettua nukkumaan. Sytytys on tehtävä huolella. Jos pölkyt jollakin kohtaa pakkaavat “napautumaan”, niiden välinen rako sulkeutumaan, on käytettävä apuna “sohokeppiä”, teräväksi vuoltua keppiä, jolla rako aukaistaan.

Ennen käyttivät erämiehet mukanaan metson pyrstöä viuhkana. Hätätilassa lakkikin soveltuu viuhkaksi, jolla tulen paloa voidaan tarvittaessa viuhkaamalla kiihdyttää. Oksien kohdalta rakotuli helpoimmin napautuu, minkä vuoksi oksat olisi tarkoin kolottava pois. Tärkeintä on, että tuli lähtee tasaisesti palamaan. Jos se lähtee, silloin se myös palaa koko yön paloa auttelematta.

Ennen käytettiin perkkana painavaa ja pitkää puuta, mutta paras kiinnityspuu on ohut varpu, joka kiinnitetään ylärangan päähän naulalla ja toinen pää sidotaan narulla tai vitsaksella maahan lyötyyn paaluun tai sopivan matkan päässä olevaan puuhun. Perkan rakotuleen kiinnitetyn pään tulisi olla toisen pään kiinnityskohtaa ylempänä (lähes ylärangan paksuuden verran). Jos kaltevuus ei ole sopiva, perkalla on taipumus siirrellä ylärangan päätä pois paikoiltaan. Pitkä kiinnitysperkka on parempi kuin lyhyt.

Rakotuli hoitaa itse itsensä. Sanotaan, että metson vahvuinen honka kestää syksyisen yön. Myös kuulee sanottavan, että painollaan honka palaa, millä tarkoitetaan, ettei palamisen kestoaika ratkaisevasti riipu puun paksuudesta. Pakkasella on kuitenkin syytä valita suurempi honka, kuin yön ollessa lauha.

Joskus taitamattomat tekevät rakotulen kolmesta rangasta, joista kaksi asetetaan alle ja kolmas pannaan päälle alarankojen lomaan. Näin ei suinkaan tehdä rakotulta, vaan roitotuli, joka on melko lailla rakotulta huonompi ja täysin kelvoton nukkumatuleksi.

Rakotulen luo laaditaan vuode havuista. Lämpimyyttä ja suojaa viimalta ja tuulta vasten edistää loue (katosvaate).

Teksti: A. E. Järvinen