Haukkuvan lintukoiran koulutus
Metsästysopetus
Pennun metsästystaitojen kehitykselle on hyvin tärkeätä, että ensimmäinen lintu saadaan pudotettua mahdollisimman aikaisin. Tämä tapahtuu helpoiten alkusyksyn poikuekautena, jolloin metsälintujen nousulento puuhun on suhteellisen lyhyt. Tämän vuoksi olisi ensimmäiset metsästysretket valmisteltava tiedustelemalla, missä poikueita on. Vanhoja metsiä, joissa on vain isoja puita tulisi aluksi välttää, sillä poikueet nuorista metsiköistä pentu löytää helpoimmin.
Kun poikue sitten löydetään, voidaan ensimmäisellä kerralla pudottaa lähimpänä oleva lintu, haukkuipa pentu sitä tai ei. Sen annettaan höyhentää lintua tarpeeksi. Missään tapauksessa sitä ei pidä moittia, vaikka se käsittelisi lintua rajustikin. Sitä vastoin lintua ei saa antaa syödä, vaan se irrotetaan varovasti koiran hampaista. Koiraa kehutaan ja innostetaan ja palkaksi sille annetaan linnun sydän, keuhkot ja maksa sekä tarjotaan myös verta. Monet pystykorvamiehet antavat koiralle linnun jalan, mutta se sulaa huonosti. Ensimmäisiä lintuja ammuttaessa olisi laukaushetki valittava niin, että pentu näkee ammuttaessa linnun. Tällöin se kiinnittää vähiten huomiota laukauksen ääneen ja syöksyy useimmiten kiinni lintuun. Aina tulee varoa, ettei laukauksen paine osu koiran korvaan. Useimmassa tapauksessa pentu onkin jo nyt oppinut haukkumaan lintua ja paukkupelonkin pahin vaara on voitettu.
Ensimmäisen pudotuksen jälkeen ei koiralle saa ampua lintua, kuin tarkasti merkitystä haukusta, ettei se opi haukkumaan lintuja silloinkin kun se ei tiedä niiden tarkkaa olinpaikkaa. Koira haukkuu tällöin lähellä lintuja, mutta metsästäjä ei niitä haukun perusteella löydä, vaan linnut karkoittuvat jälkitilanteissa.
Vanhempi koira tietää odotella rauhassa sille kuuluvaa palkkiota. Tässä vaiheessa vieraan ei ole hyvä lähestyä koiraa tai saalista, jonka koira "tietää" kuuluvan isännälle ja itselleen.
Perin harvat pystykorvamiehet kiinnittävät huomiota pystykorvan hakutyylin opettamiseen. Monet luottanevat koiran omiin vaistoihin, ja monet eivät ehkä tule ajatelleeksikaan, että hakua voidaan opettaa. Näin kuitenkin pitäisi tehdä, ellei se koiraita luontaisesti suju.
Suomenpystykorva on herkästi miestä seuraava. Haun tulisi kuitenkin tapahtua pääosiltaan miehen edessä ja sivuilla risteillen. Monelta koiraita se sujuu alun alkaen, mutta on koiria, joiden haku laahaa pääosiltaan miehen sivuilla ja takana. Tällöin luonnollisesti säännöstellään omaa vauhtia niin, että koira saadaan eteen, mutta virhe toistuu, ellemme tällaista koiraa ryhdy jo pentuna opettamaan hakemaan.
Opetus on helpointa suorittaa jossakin tutussa maastossa, jossa on helppo vaihtaa kulkusuuntaa. On tärkeää, että kulkusuunta voidaan ainakin aluksi valita pääosin vastatuuleen, jolloin koira saa tuulen tuoman hajun edeltäpäin.
Kun koira saadaan näkyviin, annetaan hiljainen vihellysmerkki, jolloin koira kiinnittää huomion isäntäänsä. Nyt poikkeaa metsästäjä kulkusuunnasta esim. oikealle, antaen samalla koiralle suuntamerkin kädellään. Näin jatketaan jonkin matkaa, suuntaa muutetaan maaston mukaan viistoon oikealle, sitten eteen ja jälleen vasemmalle kunnes saavutetaan alkuperäinen kulkusunta. Koukkauksen aikana pidetään silmällä, että koira risteilee metsästäjän edessä. Ellei se sitä tee, voidaan sitä kutsua vihellyksin, samoin silloin jos se on poissa useita minuutteja. Polulle saavuttaessa suoritetaan sama koukkaus polun vasemmalle puolelle, yhä uudelleen oikealle ja vasemmalle, kunnes koira tottuu hakemaan molemmin puolin polkua annettujen suuntaviittausten mukaan. Hakutyylin opetusvaiheessa metsästäjän ei pitäisi käyttää polkuja siihen saakka, kunnes koira on oppinut läksynsä. Myöhemmässä vaiheessa ei polulla liikkuminen haittaa koiran hakua, mutta auttaa äänetöntä liikkumista. Jos käytetään paljon polkuja tai metsätien pohjia tottuu koira liiaksi käyttämään niitä kulkiessaan metsässä.
Nuori koira ei ole kuitenkaan vielä läheskään valmis opittuaan hakemaan ja haukkumaan lintua. Usein sattuu niin, että metsästäjän saapuessa haukulle, etenkin jos haukku on kestänyt vähänkin pitemmän ajan, nuori koira jättää haukun ja tulee metsästäjän luo. Monesti se palaa takaisin haukkupuulle, mutta usein se ryhtyy kiertämään haukkualuetta haistellen maassa olevia jälkiä. Koiran kokemuksen kasvettua, tapa kuitenkin useimmiten häviää. Tällöin voi yrittää mahdollisimman nopeasti pyrkiä haukkupuulle ja yrittää pudottaa lintu, vaikkei koira sitä haukkuisikaan. Voidaan myös ryömiä mahallaan lintuja kohti. Koira saapuu useimmiten paikalle ja lintujen alkaessa liikkua keksii ne puusta . Yleisesti linnun ampumista koiran poissa ollessa pitää välttää, sillä koira oppii nopeasti yhdistämään laukauksen ja saaliin jolloin se voi laukata maastossa vieraiden ampujien luokse.
Kun poikue löydetään, on tärkeää, että siitä saadaan pudotetuksi lintu, tietenkin mieluiten se, jota pentu mahdollisesti ryhtyy haukkumaan.
Koira saattaa jättää haukun, toisen linnun karkottuessa lähipuista. Tällöin metsästäjän on pysyttävä ehdottomasti paikoillaan. Koiran palatessa ja todettuaan isäntänsä, se tavallisesti alkaa haukun uudelleen. Näin menetellen koira ennen pitkään tottuu pysymään haukuissaan. Monasti nuoret koirat eivät aluksi osaa seurata lentoon lähtevää lintua, tai seuraaminen on hyvin lyhyt. Seuraamistakin on tällöin syytä pennulle opettaa. Tällaisissa tapauksissa metsästäjän on merkittävä linnun lentosuunta ja painuttava ripeästi linnun perään.
Helpoiten seuraamisen opetus käy poikuekautena, jolloin siirtymislennot ovat lyhyitä. Kokemuksen mukaan tavallisesti tämäkin taito kehittyy, jos koiran kunto on hyvä ja verenveto riistaan tarpeeksi suuri. Myöhäissyksyllä, jolloin linnun seuraaminen lehdenlähdön takia helpottuu, nähdään koiran kehitys tässä asiassa parhaiten. Täytyy muistaa kuitenkin, että erittäin vaikeassa maastossa seuraaminen voi epäonnistua vanhaltakin koiraita. Jatkossa olisi kuitenkin pyrittävä siihen, että pudotus tapahtuisi vasta seuraamisen jälkeen mikä innostaa koiran seuraamaan.
Koiran on myös totuttava siihen, että metsästäjä aina saapuu haukulle, jolloin se tottuu luottamaan siihen. Sen voi joskus linnun ollessa rauhallinen antaa haukkua pitempään haukkukestävyyden parantamiseksi.
Pystykorvan verenperintöön kuuluu oravan haukkuminen. Jos pentu sattuu oravan yhdyttämään ja haukkuu sitä, ei sitä siitä pidä kurittaa. Usein auttaa , että muutetaan suuntaa ja poistutaan alueelta, jolloin koira seuraa. Ellei se sitä tee, se kutsutaan pois. Jos pentu on niin itsepäinen, ettei se tule kutsustakaan, se kytketään ja kuljetetaan niin kauaksi, että orava unohtuu. Jos oravahaukkuja seuraa usein, vaikka maastossa on lintujakin, on koiraa nuhdeltava. Ruumiillista kuritusta emme vieläkään suosittele. Tepsivä keino oravainnon karsimiseksi on nuoren koiran kytkeminen oravapuuhun, omistajan poistuessa tuulen alle koirasta näkymättömiin. Tätä keinoa ei tarvitse uusia kovin monta kertaa.
Suomenpystykorva saattaa ajaa myös jänistä tai poroja. Usein se tapahtuu vain lyhyen matkan, mutta eräissä tapauksissa se voi kehittyä myös kiinteäksi ajoksi. Tapa on huomattavasti suurempi virhe kuin oravahaukku, koska koira useammassa tapauksessa väsyy ja karkottaa ympäristössä olevat linnut. Milloin voimakkaat kiellot eivät auta, on koira jänisajon jälkeen kytkettävä ja varoen osoitettava teko kielletyksi. Jos virhe uusiutuu, voi toinen rankaisu olla jo voimakkaampi. Virheen karsimista on jatkettava kärsivällisesti ja suuttumatta.
Monet pystykorvat haukkuvat myös hirveä. Jos sen annetaan jatkua, hylkää koira tavallisesti linnut myöhemmällä iällään. Jos hirvenhaukku halutaan karsia koirasta pyritään siihen hakeutumalla maastoihin, joissa niitä ei todennäköisimmin tavata ja muuten osoittamalla ettei niistä välitetä.
Pystykorvissa tavataan monenlaisia luonteita. Ne saattavat olla rauhallisia ja tasaisia, mutta myöskin hyvin kiihkeitä. Joskus juuri kiihkeät luonteet tekevät sen virheen, että nousevat lintupuuta vasten haukkuessaan, jolloin luonnollisesti lintu pakenee. Vikaa ei voida juuri muuten parantaa, kuin ampumalla mahdollisimman usein lintuja koiran eteen. Onneksi tätä pahaa virhettä esiintyy pystykorvissamme sangen harvoin.
Pystykorvissa todetaan sangen usein myös herkkä haukkuisuutta. Tällainen koira tekee usein myös valehaukkuja, erikoisesti kuivilla ja tuulisilla säillä. Vaikka omistaja oppii koiran äänensävystä tuntemaan sangen nopeasti valehaukun, on vika kiusallinen ja yleensä parantumaton. Tästä syystä yliherkkiä koiria ei pitäisi käyttää siitokseen.
Koiran kanssa on hyvä liikkua vastatuuleen tai ainakin niin, että sillä on riittävästi aikaa löytää mahdollisesti maastossa olevat linnut. Jängän ylityksissä ei pidä mennä metsään ennen koiraa, ettei karkoita itse lintuja.
Suomenpystykorvan pennun opettaminen on vaativa, mutta mielenkiintoinen tehtävä. Ellemme tunne läpikotaisin pennun luonnetta ja käsittele sitä sen mukaisesti oikein, epäonnistumme useimmiten. Päinvastaisessa tapauksessa, ja edellyttäen, että meillä on todella kykyä ja kärsivällisyyttä opettaa koiraa, koemme suuren tyydytyksen tunteen, todetessamme pystyneemme kasvattamaan hyvän metsästyskoiran. Ja tämä tunne toistuu yhä uudelleen niin kauan, kuin meille suodaan metsästää tällaisella koiralla. Opettaessamme pentukoiraa, me opimme myös itse. Jos opimme malttia ja itsehillintää olemme saaneet paljon.